Koulutus tasa-arvon takaajana?

Kulunut klisee kuuluu, että Suomi on tasa-arvon mallimaa. Laajassa kansainvälisessä vertailussa näin toki onkin, mutta aivan yksiselitteinen ei sukupuolten välisen tasa-arvon tila ole Suomessakaan: esimerkiksi naisjohtajien määrä on miespuolisten kollegoidensa rinnalla todella vähäinen, joskin myös korjaantumaan päin, ja usein saamme kuulla, kuinka naisen euro on vain 80 senttiä. Parannettavaa siis riittää – eikä vähiten koulutuksen puolella, jota meillä on totuttu pitämään vankkumattomana tasa-arvon takaajana.

Lue loppuun

Kohti ihmilähtöisempää translakia

Tänään 17.5. on jo totuttuun tapaan maailmalla vietetty kansainvälistä homo- ja transfobian vastaista päivää. Täällä Suomessa on jälleen, kuten tapana on ollut, jaettu päivän kunniaksi Hyvän tahdon lähettilään titteli, jonka tänä vuonna ansiokkaasti pokasi keskustan varapuheenjohtaja, kansanedustaja Annika Saarikko. Palkinnon myöntää vuosittain aina 17.5. Sateenkaariyhteisöt ry, ja huomionosoituksen ovat aiemmin saaneet mm. myös kokoomuslaiset Alexander Stubb (2008) sekä Lasse Männistö (2013). Saarikko onkin ensimmäinen (muttei toivottavasti viimeinen) lajissaan keskustalaisena palkinnon saajaana. Tästä valtavat onnittelut hänelle!

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että meillä asiat ovat yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien osalta mallikkaasti. Tästä viimeisimpänä osoituksena varmasti viime vuonna hyväksytty avioliittolain muutos kattamaan myös samaa sukupuolta olevat parit. Kuitenkin epäkohtia löytyy meiltäkin, eikä vähiten siinä, miten kohtelemme transsukupuolisia kansalaisiamme.

Lue loppuun

Demokratia voitti

28.11.2014 ei jää suomalaisen poliittisen historiaan aikakirjoihin ainoastaan päivänä, jolloin eduskunta teki ratkaisevan päätöksen mahdollistamalla myös samaa sukupuolta olevien parien oikeuden astua avioliiton satamaan heteroseksuaalisten tovereidensa lailla. Päivä jää historiaan ennen kaikkea kansanvallan juhlapäivänä, ensimmäisen kansalaisaloitteen saadessa eduskunnan siunauksen. Ensimmäistä kertaa tämän instituution historiassa eduskunta ei ylimielisesti kävellyt aloitteen yli, kuten kävi esimerkiksi Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteelle. Ehkä kansalaisten luottamus kansalaisaloiteinstituutiota kohtaan tästä nyt paranee.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että niiden 105 viisaan kansanedustajan joukosta yksi on ylitse muiden. Merkitsen myös tältä osin tämän päivän oman poliittisen historiani kalenteriin: nosta kaikkia mahdollisia hattujani perussuomalaiselle! Kiitos Arja Juvonen, kun teit oikean ja rohkean päätöksen. Toki kunnia kuuluu kaikille niille, jotka ovat tätä aloitetta ajaneet, mutta kyllä tänään on Arjan päivä loistaa parrasvaloissa. Vaatii rohkeutta seisoa omien arvojensa takana silloin, kun muut ympärillä ovat täysin toista mieltä. Tätähän puoluejohtaja Soini on itsekin kovasti ajanut takaa. Hän tosin aivan tätä tarkoitti, mutta kuitenkin.

Aloitteen tie laiksi toki on vielä pitkä, mutta tämän erävoiton turvin voinemme olla luottavaisin mielin sen suhteen, että Suomi on tänään entistä tasa-arvoisempi. Kiitos.

Puhe Lapin yliopiston lukuvuoden avajaisissa 1.9.2014

Kuva: Ilkka Ruuska

Kuva: Ilkka Ruuska

Arvoisa rehtori, hyvät tiede- ja taideyhteisömme jäsenet, international guests,

Kiitos on sana, jota kuulemme aivan liian harvoin. Tämän ainakin jokainen opiskelija- tai muussa järjestötoiminnassa toimiva on varmasti saanut kokea. Kritiikkiä kyllä annetaan herkästi ja epäonnistumisista muistutetaan, mutta kiitosta ja kehuja on harvemmin tarjolla. Onnistumisia pidetään ilmeisesti niin itsestäänselvyyksinä, ettei niistä aina jakseta vaivautua sanomaan.

Siksi haluankin – entistä valtiovarainministeriä lainatakseni – aivan aluksi kiittää Suomen hallitusta pelättyä viisaammista päätöksistä viime torstain budjettiriihessä. Vaikka tiedossa on kuitenkin miljardiluokan leikkaukset, on meillä myös paljon syytä kiitokseen.

Ensinnäkin haluan kiittää hallitusta vastuullisuudesta: valtion menokäyrä on saatu ainakin tältä erää laskuun, ja velkaantumistakin nähtävästi kuriin. Mutta erityistä kiitosta täytyy antaa hallituksen panostuksesta sivistykseen ja koulutukseen, joita ainakin itse pidän kansakuntamme tärkeimpinä voimavaroina. On äärimmäisen hienoa, etteivät valtiovarainministeriön alkukuusta esittämät kauhukuvat toteutuneetkaan.

Esimerkiksi ammattikorkeakouluille suunnattu 50 miljoonan euron ja yliopistoille luvattu jopa 150 miljoonan euron lisäpääomitus, sekä molempiin korkeakoulusektoreihin kohdistetun indeksikorotuksen puolittamisen kompensointi kertaluontoisella määrärahalisäyksellä, ovat tervetulleita panostuksia koulutukseen ja sivistykseen. Eikä yhtään sovi vähätellä valtion taloudellista panostusta nuorten syrjäytymisen ehkäisyynkään.
Arvoisat opiskelijatoverit,

Kevään ja kesän aikana niin meillä ylioppilaskunnassa kuin koko opiskelijaliikkeessä on seurattu huolestuneena opiskelijaterveydenhuoltoon kohdistettuja leikkauksia. Keväällä hallitus päätti kehysriihessä leikata Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön saamia vuokratukia 4,1 miljoonalla eurolla, joka toteutuessaan olisi johtanut huomattavasti suurempiin sopeuttamisvaatimuksiin ja vaarantanut samalla koko yliopisto-opiskelijoiden hyvin toimivan terveydenhuollon. Siksi haluankin jälleen kiittää hallitusta leikkauksen puolittamisesta 2,1 miljoonaan euroon.

Tämän kaltaiset torjuntavoitot korkeakoulutuksen ja opiskelijoiden hyvinvoinnin heikentämistä vastaan ovat tervetullutta vaihtelua jatkuvan tulevaisuudenpelossa elämisen sijaan. Syksy on siis opiskelijan näkökulmasta alkanut suhteellisen positiivisissa merkeissä; saimmehan opintotuenkin viimein sidotuksi indeksiin.
On suorastaan outoa, että pääsen kiittelemään näin vuolaasti. Varauduin aiemmin nimittäin siihen, että joutuisin puhumaan huomattavasti negatiivisemmassa sävyssä. Mutta hyvä näin!
Rakkaat päättäjät,

Täytyy kuitenkin huomata, että tämä ei vielä riitä. Taistelu paremmasta ei ole torjuntavoitosta huolimatta ohi. Vielä on paljon kehitettävää niin opiskelijoiden toimeentulon kuin muun hyvinvoinninkin saralla. On pitkällä tähtäimellä välttämätöntä, että myös ammattikorkeakouluopiskelijat pääsevät tasa-arvoiseen asemaan meihin yliopistossa opiskeleviin nähden. Siksi me näemme suotavana Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön palveluiden ulottamisen myös duaalimallin toisella puolen oleville kollegoillemme. Kyse ei ole vain yhdenvertaisuudesta, vaan mukana on myös ripaus tervettä järkeä, etenkin kun asiaa katsoo työurien pidentämiskeskustelun valossa.

Yliopisto-opiskelijat voivat keskimäärin ammattikorkeakoulussa opiskelevia paremmin, jos YTHS:n vuonna 2012 julkaistua tutkimusta voi uskoa. Räikeästi voisin ottaa esimerkiksi hampaidenhoidon: tutkimuksen mukaan 79 % yliopistossa opiskelevista naisista harjaa hampaansa suositusten mukaisesti kaksi kertaa päivässä, ammattikorkeakouluopiskelijamiehillä luvun ollessa vain 54 %!
Erot selittyvät varmasti osaltaan terveyspalveluiden saavutettavuudella, joka ammattikorkeakoululaisille on huomattavasti hankalampaa. Kynnys hakeutua julkiseen terveydenhoitoon on omaa järjestelmää korkeampi. Näin myös selittyy korkeammin koulutettujen keskimääräistä pidemmät työurat.

Onkin siis jo kansantaloudellisesti kannattavaa, että nuoret tavoitetaan mahdollisimman hyvin jo varhaisessa vaiheessa, jolloin monet työuraa myöhemmässä vaiheessa rasittavat seikat voidaan ennakolta karsia pois, oli kyse sitten fyysisistä tai mielenterveydellisistä ongelmista.

Tänä kesänä päättynyt, Lappeenrannassa ja Seinäjoella toteutettu, ammattikorkeakoulujen YTHS-kokeilu tuotti hyviä tuloksia, joten on vain poliittisesta tahdosta kiinni, järjestetäänkö ammattikorkeakouluopiskelijoille sama laadukas terveydenhoito kuin meillekin. Pallo on nyt päättäjillämme.
Hyvät kuulijat,

Suomi ei ole valmis. Myöskään korkeakoulujärjestelmämme ei ole valmis. Mutta voisiko jo olla otollinen aika ryhtyä tämän järjestelmän rakenteellisen kehittämisen osalta puheista tekoihin?

Korkeakoulutuksemme on kokonaisuutena varsin hyvää laatua, sitä ei käy kiistäminen. Mutta olemme silti kaukana täydellisyydestä. Epäilenkin, että olemme tulleet sokeiksi omalle erinomaisuudellemme.

Olisi rohkeasti kysyttävä, onko esimerkiksi nykyisenlainen duaalimalli tullut tiensä päähän. Ammattikorkeakoulujen hivuttautuminen yliopistojen tontille ja yliopistoista kaikuva viesti kandidaattihautomojen kaipuusta kertovat omaa korutonta kieltään siitä, että korkeakoululaitoksemme kaipaa uudistusta.

Duaalimalli, jossa yliopistoilla on oma tieteen tekemisen funktionsa ja ammattikorkeakouluilla työelämälähtöisyytensä, on kieltämättä palvellut hyvin tähän asti. Mutta meidän on arvioitava, voiko tämä jatkua pitkään tällaisena.
Tietyillä aloilla meillä on selkeästi päällekkäisyyttä suoritettujen tutkintojen ja valmistuneiden työelämään sijoittumisen osalta. Tällaisia ovat esimerkiksi tekniikan ja liiketalouden alat. Opetusministeri Kiurun haluamat lisäaloituspaikat esimerkiksi näille aloille eivät myöskään edesauta nuorten työelämään pääsyä ja sitä kautta työurien pidentämistä, mikä olisi välttämätöntä kestävyysvajeen korjaamiseksi. Työttömäksi kouluttaminen katteettomin lupauksin ei ole nuoren, eikä myöskään isänmaan etu!
Let’s recap.

The Finnish higher education system is at a crossroads. We have faced unprecedented cuts in higher education funding, which fortunately were repealed this time. We need to look at the future, and evaluate the system thoroughly. Do we really need a system that has two types of higher education institutions: traditional universities such as University of Lapland, and the universities of applied sciences (or polytechnics) that serve better the requirements of working life. These institutions have their specific tasks in the society, but are becoming more and more overlapped in some areas.

Instead of actually thinking how to improve the Finnish higher education system, we are trifling with things like tuition fees for students coming from outside the EU and European Economic Area. That is not sustainable politics for the long term development of our educational system. I will say this loud and clear: tuition fees do not improve our education, nor will they help Finland to become more internationalized. So let’s stop toying around, and start rebuilding a system that is more agile and up-to-date to modern standards, serving both Finland and all of mankind.

 

Hyvät ystävät,

Korkeakoulutuksemme rakenteellinen kehittäminen ei tapahdu itsestään. Tarvitsemme uusia ajatusmalleja ja uusia tapoja, joilla rakentaa jotain nykyistä parempaa. Ennen kaikkea meidän on noustava omista poteroistamme ja mietittävä, mikä todella on säilyttämisen arvoista ja mistä voimme luopua.

Tämä ei tapahdu niin kauan kun ammattikorkeakoulujen rehtorit haluavat luoda meille rinnakkaisen yliopistojärjestelmän, eikä se tapahdu myöskään niin kauan kuin yliopistoissa visioidaan, kuinka ilmeisesti taakaksi koettu kandidaattituotanto siirretään pois omista käsistä. Eikä tämä todellakaan tapahdu, jos päättäjät tuskailevat lukukausimaksujen kaltaisten mitättömyyksien parissa. Turha varmaan edes alkaa muistella taannoista eduskunnan lähetekeskustelua ammattikorkeakoululaista, jossa monen kansanedustajan puheista paistoi läpi tietämättömyys koko järjestelmästä. Esimerkiksi oikea terminologia oli eräillä täysin hukassa!

Minua ei kannata kuitenkaan tulkita väärin. En halua murskata nykyistä yliopistolaitosta, enkä luonnollisestikaan myös tradenomina toivo ammattikorkeakouluillekaan mitään muuta kuin hyvää. Haluan kuitenkin herättää keskustelua meille kaikille tärkeästä asiasta: kuinka jatkossakin pidämme suomalaisen koulutuksen – sen jokaisella tasolla – korkealaatuisena, tasa-arvoiset mahdollisuudet tarjoavana ja isänmaan ja kansan etua palvelevana.

Meillä on avaimet rakentaa Suomesta sivistyksen suurvalta. Ehdotankin siis, että käärimme hihat ja ryhdymme sanoista tekoihin. Huominen voisi olla jo tänään.
Oikein hyvää ja sivistävää lukuvuotta kaikille.

Miksi Stubb?

Tapasin Stubbin Rovaniemellä puheenjohtajakiertueella 30.5.2014.

Tapasin Stubbin Rovaniemellä puheenjohtajakiertueella 30.5.2014.

Pitkän pohdinnan ja yhdistyksen sisäisen äänestyksen perusteella päätimme Kansallisen sateenkaariryhmän hallituksen kanssa tulla ulos kaapista kokoomuksen puheenjohtajakisassa. Asiasta uutisoi mm. Helsingin Sanomat.

Valinta osottautui ilmeisen helpoksi, sillä puheenjohtajaehdokkaista ainoastaan Alex Stubb on toiminut aktiivisesti poliittisella urallaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamisen eteen. Toki myös Jan Vapaavuori on ilmaissut kannattavansa mm. tasa-arvoista avioliittolakia, mutta toisin kuin Stubb, hän ei ole aktiivisesti toiminut asian eteen, mistä erinomaisena osoituksena vuonna 2012 tehtylakialoite (LA 2/2012; Stubb, Alexander /kok ym.), jota hän ei kuitenkaan allekirjoittanut. Kilpakumppaneista ainoastaan Paula Risikko edustaa tässä suhteessa puolueen arvokonservatiivista siipeä.

Itselleni asia on luonnollisesti yksi tärkeimmistä vaikuttavista tekijöistä valinnassani, mutta ei suinkaan ainoa: Alex tuo suomalaiseen politiikkaan raikkaan tuulahduksen aitoa eurooppalaisuutta ja tänne niin epätyypillistä suorasukaisuutta mielipiteissään esimerkiksi NATO-kysymyksen suhteen. Vaikken kaikesta (tietenkään!) ole hänenkään kanssaan samaa mieltä, osaan kyllä arvostaa suoraa puhetta.

Stubbin vaaliohjelma sisältää selkeitä visioita siitä, mihin suuntaan kokoomusta puolueena tulee kehittää. Uudenlainen johtamiskulttuuri tekisi puolueelle hyvää, ja Stubb lupaakin ottaa kentän äänen paremmin huomioon – lupaus, jonka toteutumisesta tullaan varmasti pitämään piirien puolesta huolta. Poliittisista kysymyksistä erityisesti koulutuspolitiikka on itselle sydäntä lähellä, ja siihenkin Stubb ottaa vahvasti kantaa. Kaikesta en tietenkään voi olla samaa mieltä, mutta pelkästään ajatukset koulutusjärjestelmämme uudelleen pohtimisesta otan vastaan ilolla. Yleisesti ottaen askel oikeaan päin ja poliittisen linjan selkeyttäminen ei olisi yhtään pahitteeksi.

Se, että päädyimme (ja henkilökohtaisesti päädyin) kannattamaan juuri Stubbia, ei luonnollisestikaan tarkoita, että pitäisimme muita ehdokkaita huonoina. Vaikka tätä on hoettu joka tuutista, voin kyllä allekirjoittaa väitteen siitä, että kokoomus on verrattain onnellisessa asemassa siinä mielessä, ettei Jyrki Kataisen kymmenvuotisen puheenjohtajakauden jälkeen alkanut puoluetta hajalle repivää (joidenkin toiveista huolimatta…) valtakamppailua. Esimerkiksi demareilla pj-kilpailu oli huomattavasti verisempää, vaikka valitettavasti olen joutunut havaitsemaan meidänkin puoleltamme käytäväpuheissa sekä sosiaalisessa mediassa jonkin verran tarpeetonta kiivailua oman ehdokkaan puolesta.

Kannanottomme takana on myös ehdottomasti halu kiittää Alexia hänen tekemästään työstä yhdenvertaisuuden eteen. Sen lisäksi, että hän on pitänyt vähemmistöjen puolta julkisuudessa ja ollut avioliittolakialoitteen ensimmäinen allekirjoittaja, on hän myös toiminut mm. Euroopan parlamentin HLBT-ryhmän varapuheenjohtajana ja Helsinki Priden suojelijana vuonna 2010. Irtopisteiden kalastelun sijaan hän on siis ollut selkeästi asiassa johdonmukainen.

Ensi viikonlopusta tulee varmasti puolueen lähihistorian jännittävin, ja olen syvästi harmissani, etten itse pääse paikalle Lahteen seuraamaan (ja ottamaan osaa) tätä jännitysnäytelmää. Kävi miten kävi, voittajia ovat joka tapauksessa kokoomus ja armas isänmaamme.

Kirjoittaja on kokoomuksen HLBTI-läheisjärjestö Kansallinen sateenkaariryhmä – Kasary ry:n puheenjohtaja.

Terveitä linjauksia opiskelijaterveydenhuoltoon

Oli hienoa lukea tänään, että sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) on tullut samoille linjoille Kokoomusopiskelijoiden ja muun opiskelijaliikkeen kanssa ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollon suhteen. Ministeri Risikko haluaisi saada amk-opiskelijat samalle viivalle yliopisto-opiskelijoiden kanssa ja siten Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) palveluiden piiriin. Tämä tarkoittaisi nykyisen YTHS-kokeilun laajentamista kaikkiin ammattikorkeakouluihin.

Opiskelijaterveydenhuolto – tai lähinnä sen puute – on ollut suuri murheenkryyni duaalimallin uudemmalla puolella, ja oli jo aikakin että ministeritasolla asiaan otetaan selkeästi kantaa. Kysymys kun ei ole vain opiskelijoita koskeva, vaan yleisestikin kansanterveydellinen. Opiskeluaika on parasta aikaa ennaltaehkäistä monia myöhemmin työkyvyttömyyteen johtavia sairauksia, toisen keinon ollessa tehokkaasti ja motivoivasti järjestetty opiskelijaliikunta.

Kyse on myös periaatteellinen, sillä ei ole olemassa järkevää perustelua sille, miksi eri korkeakoulusektoireilla olevilla opiskelijoilla on erilaiset mahdollisuudet peruspalveluihin. On totta, että laki edellyttää terveydenhuollon järjestämistä myös ammattikorkeakouluihin, mutta se tehtävä on sälytetty kuntien vastuulle – eli kyseessä on toisin sanottuna suhteellisen kuollut kirjain. Nyt vain tarvitaan sanojen tueksi tekoja, ja toivonkin että asia kirjataan viimeistään seuraavaan hallitusohjelmaan. Mieluusti toki aiemmin!

Rahoituksen puolesta paras ratkaisu lienee kaikille pakollinen terveydenhoitomaksu, kuten ylioppilaskuntien jäsenillä tällä hetkellä on. Sen keräämistä ei kuitenkaan tule sälyttää opiskelijakunnille, ellei sitä yhdistetä opiskelijakuntien ns. automaatiojäsenyyteen. En kuitenkaan tässä yhteydessä halua ottaa kantaa automaatio- tai pakkojäsenyyskysymykseen, vaan olen siitä kirjoittanut jo aiemmin. Mikäli moista koplausta ei tehdä, tulee maksun keräys olla korkeakoulujen harteilla.

Kun ammattikorkeakouluopiskelijat sitten aikanaan tullaan liittämään YTHS:n piiriin, tulee sen palveluita lisätä tarvittavalla määrällä. Ei kuitenkaan ole varmaan kenenkään mielestä kohtuullista, että nykyiset asiakkaat joutuvat kärsimään uusien tiellä. Resurssit tulee siis taata, mutta asiaa ei pidä katsoa vain kulujen kautta, vaan kokonaissäästönä: terve opiskelija on tulevaisuudessa terve veronmaksaja.

Kokoomusopiskelijoiden kommentti aiheeseen.

—-

Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas ja entinen opiskelijakunta-aktiivi, joka on ehdolla syksyllä 2013 Lapin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon.

Mallia Kataisen Jyrkille

Englanti ja Wales liittyivät eilen kuninkaallisen hyväksynnän saattelemana monien edistyksellisten maiden joukkoon hyväksyessään samaa sukupuolta olevien avioliitot. Erityisen historiallisen tästä tekee se, että asiaa ajettiin David Cameronin konservatiivien johtaman hallituksen toimesta.

Pääministeri Cameron osoittikin todellista johtajuutta toimiessaan oikeana pitämänsä asian puolesta sen sijaan että olisi kalastellut poliittisia irtopisteitä – hänen oma puolueensa kun oli lain suurinvastustaja. Aika näyttää palkitaanko hänet poliittisesti vai potkaiseeko tämä asia häntä tulevaisuudessa nilkkaan. Joka tapauksessa hän tulee jäämään merkittävänä vaikuttajana Britannian ja maailman yhdenvertaisuuskehityksen historiaan.

Vastaava lakialoite on käsittelyssä myös Skotlannissa; olisihan se tavallaan outoa, että Yhdistyneiden kuningaskuntien kansalaisia kohdeltaisiin eri tavoilla maan eri osissa. Pohjois-Irlannissa sen sijaan ollaan hieman toisella kannalla.

Cameron itse on oikeutetusti ylpeä saadessaan olla osana tasa-arvoisen lainsäädännön luomisessa, mutta myöntää että työtä on vielä tehtävänä: homofobia ja ikääntyneiden HLBTI-ihmisten asiat kaipaavat edelleen huomiota. Hän vannookin, että hänen hallituksensa jatkaa hyvää työtään.

Olisiko Jyrki Kataisella jotain opittavaa Cameronilta? Vaikkapa se, että oikeudenmukaisuuden eteen pitää ja tulee tehdä työtä. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu myös Suomessa, mutta kuka on se pääministeri, joka asiasta tulee ottamaan osansa kunniasta? Vai tapahtuuko muutos hallituksesta huolimatta – se jää nähtäväksi.

Joka tapauksessa nostan hattua pääministeri Cameronille, ja onnittelen Britanniaa erinomaisesta työstä. Ja mielessäni hyräilen God Save the Queenia.

Valmennuskurssit – rikkaiden ohituskaista onneen?

Vaikka korkeakoulujen valintaprosessit kaikessa moninaisuudessaan ovat tältä kesältä ohi, ei ikuisuuskysymys kaupallisista valmennuskursseista puolestaan ole kadonnut minnekään. Onnittelut muuten kaikille tänä vuonna opiskelupaikan saaneille! Ja rannalle jääneille tsemppiä ensi vuoteen – kyllä ne korkeakoulun ovet aukeavat sinnikkäälle. Tiedän sen kokemuksesta.

Mutta itse asiaan:

Opetusministeri Kristia Kiuru (sd.) on vastannut kirjalliseen kysymykseen koskien kaupallisia valmennuskursseja ja niiden eriarvoistavaa vaikutusta. Viisaasti ministeri toteaakin vastauksessaan, ettei asia kuulu opetus- ja kulttuuriministeriön toimivaltaan. Viisaasti siksi, että tässä maassa rajoitetaan laillista elinkeinotoimintaa valtion taholta jo ihan tarpeeksi ja liikaakin.

Valmennuskurssibisnes ei kuitenkaan ole pelkästään ”ahneiden kapitalistisikojen” toimintaa, vaan monet opiskelijajärjestöt järjestävät omia kurssejaan yhtä laadukkaasti ja usein huomattavasti kaupallisia toimijoita huokeammin. Tätä ministerikin kiittää vastauksessaan. Eikä raha livahda yrittäjän taskuun (ei sinänsä välttämättä paha asia sekään), vaan suoraan opiskelijoiden omaan toimintaan. Siis tavallaan kyse on sijoituksesta itseensä – mikäli korkeakoulun ovet aukeavat.

Kukaan ei varmasti voi kiistää, etteikö valmennuskurssitoiminnassa olisi huomattavia epätasa-arvoistavia vaikutuksia. En tosin itse tunne yhtäkään, jonka sisäänpääsy olisi jäänyt kiinni rahan puuttesta. Ja jos ja kun tällaisia kuitenkin on, niin syy löytynee ennemmin työssäkäynnin pakosta (ei aikaa keskittyä täysipäiväiseen lukemiseen) kuin kurssin käymättömyydestä. Kaikillehan valmennuskurssit eivät edes sovi. Joku oppii paremmin itse lukemalla, toiset lähiopetuksen kautta.

Täydelliseen tasa-arvoon ei varmastikaan voida edes päästä monien eri tekijöiden yhteisvaikutusesta johtuen. Tällaisia ovat esimerkiksi asuinpaikka, ajalliset rajoitteet sekä sosioekonominen tausta.

Akuutimpaa pyrkijöiden tasa-arvon parantamisessa olisi kalliista pääsykoekirjallisuudesta luopuminen. Tämä ei tietenkään liene lähiaikoina mahdollista, vuosittain vaihtuvan alintakoekirjallisuuden tarjotessa korkeakouluille monille aloille varman ja tuottavan rahastusautomaatin.

Mikäli kaupalliseen valmennuskurssitoimintaan halutaan puuttua, Yksi helpohko tie kurssitoiminnan kannattavuuden heikentämiseksi olisi muuttaa valintamenettelyä enemmän soveltuvuuskokeen suuntaan, johon valmistautuminen olisi hankalaa ellei mahdotonta. Miten sellainen sitten järjestettäisiin esimerkiksi lääke- ja oikeustieteellisellä alalla, siiheen kuulisin mielelläni ehdotuksia.

Kieltopolitiikkaa ei kuitenkaan ole syytä kannattaa. Kaupallisille (ja opiskelijajärjestö-)toimijoille voisi olla ihan tervetullutta saada hyväntekeväisyyteen pohjautuvia vaihtoehtoja. Kenellä sitten olisi intressejä ja mahdollisuuksia sellaisen toteuttamiseksi, siihenkään en osaa ottaa kantaa. Toisaalta se myös vahvistaisi mielikuvaa siitä, että valmennuskurssit ovat välttämättömiä – mitä en pidä lainkaan tervetulleena ajatuksena.

Erittäin tärkeänä pidän samaa mitä ministeri Kiurukin: korkeakoulut eivät itse – mukaan lukien henkilökunta – osallistu millään tavoin kurssibisneksen toimintaan. Sellaisen epäsuorakin tukeminen välittää mielestäni väärän signaalin.

Kerrottakoon taustoituksena kuitenkin, että olen itse käynyt valmennuskurssin pariinkin otteeseen (mikä todistaa, ettei kurssi ole mikään sisäänpääsyautomaatti). Toisen niistä kustansin itse opintolainalla (ei tarvitse olla rikas päästäkseen kurssille). Suurin hyöty kurssilta ei tullut opetettavista asioista, vaan vertaistuesta ja lukemisen rytmityksestä – molempia pystynee harrastamaan myös ilman kursseja? Kurssille meno oli minulle oikea valinta, koska pidän itseäni enemmän auditiviisena oppijana kuin itsenäisenä pänttääjänä. En kuitenkaan olisi koskaan antanut vähiä rahojani bisnesmiesten käsiin tässä asiassa, vaan valintani oli niin hinta- kuin moraalisistakin syistä ainejärjestön järjestämä kurssi.

En siis näin jälkikäteen ole tekopyhästi tuomitsemassa kurssitoimintaa, vaan enemmänkin toivoisin, että niiden merkitystä valintaprosessissa pystyttäisiin minimoimaan. Kurssit näyttelevät merkittävää osaa monen opiskelijajärjestön taloudessa, joten suora kieltäminen vahingoittaisi opiskelijatoimintaa. Eikä toimintaa voida (eikä saa!) rajoittaa yksipuolisesti kaupallisilta toimijoilta.

Tasa-arvoinen mahdollisuus (korkea)koulutukseen on Suomen tärkeimpiä vahvuuksia, ja siitä tulee pitää kiinni, vaikka muu hyvinvointiyhteiskunta luhistuisi ympärillä. Sivistys on avain parempaan maailmaan – oikotie onneen, sanoisin.

Kirjoittaja on tradenomi ja oikeustieteen opiskelija sekä ainejärjestö Artikla ry:n varapuheenjohtaja, mutta edustaa vain omaa näkemystään.

Rohkeudesta

Nyt kun lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta on jälleen pompsahtanut ylös naftaliinista, on jokaisella siihen sanansa sanottavana. Tuoreimpien joukossa on vihreiden puheenjohtaja, ympäristöministeri Ville Niinistö, joka vaatii etenkin kokoomuksen ja keskustan kansanedustajilta rohkeutta ja uskallusta.

Vaikka on totta, että keskustalaiset (pois lukien aloitteen allekirjoittanut Antti Kaikkonen) leikkivätkin asiassa hallituksen ja opposition välistä sirkusta, ja että useat kokoomuslaiset puheenjohtajansa, pääministeri Jyrki Kataisen johdolla piileskelevät sisäministeri Päivi Räsäsen ja kristillisdemokraattien selän takana, on uskalluksen vaatiminen tässä tilanteessa jotenkin absurdi.

Kun kristillisdemokraatit hallitusohjelmaneuvotteluissa pitivät kynnyskysymyksenään sitä, ettei hallitus lähde ajamaan valtakuntaan minkäänlaista parannusta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaan – mistä todella suuret onnittelut erinomaisesta poliittisesta manööveristä – olisivat vihreät (ja vasemmisto ym…) voineet tehdä täysin saman vastakkaiselta puolelta. Missä siis oli Niinistön peräänkuuluttama rohkeus silloin? Olisiko kuitenkin itse valta ollut haluttavampaa kuin todellisesti edistää tasa-arvon kehittymistä?

Tosin muistamme myös eduskuntavaalikampanjan aikaisen ”naimalakon”, jolle Niinistön edeltäjä Anni Sinnemäki haistatti vaalien jälkeen pitkät paukauttaessaan itse avioliiton auvoisaan satamaan. Toki vaatiihan se melkoisen määrän sisua pettää vaalilupauksensa, eli hatunnosto siitä rohkeuden osoituksesta.

Aikoinaan arvoin kovasti kokoomuksen ja vihreiden välillä, ja näiden asioiden valossa olen erittäin varma, että olen tehnyt oikean valinnan. Ainainen pettäminen kun ei ole kepun yksinoikeus.

Todettakoon, että olen luonnollisesti samalla kannalla Niinistön kanssa itse asiasta. Asia tulisi käsitellä viivytyksettä, ettei kansalaisten tarvitse juosta tekemässä asiasta kansalaisaloitetta, joka on sisällöltään täysin identtinen. Nyt odotankin ministeri Niinistöltä sitä kuuluisaa rohkeutta laittaa itsensä ja koko poliittinen vaikutusvaltansa peliin.

Ja tasapuolisuuden nimissä toivoisin myös pääministeri Kataiselta kykyä nousta Räsäsen selän takaa kyykkimästä, ja keskustalaisilta sekä perussuomalaisilta kansanedustajilta nähdä hallitus-oppositio-asetelmaa pidemmälle. Tämä komediateatteri kun ei nykyisellään paljoa naurata.

Onko ylioppilaskuntien pakkojäsenyys välttämättömyys?

Viikonloppuna pidettiin Tampereella Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunnan liittokokous, jossa tehtiin niin henkilövalintoja (Onnittelut liittohallitukselle!) kuin viilattiin asiakysymyksiäkin. Yksi eniten puheenvuoroja herättäneistä aiheista oli ehdotus jättää tavoiteohjelmasta pois Kokoomusopiskelijoiden perinteinen vaatimus ylioppilaskuntien automatio- eli ns. pakkojäsenyyden poistamisesta. Tietenkään näin ei käynyt, vaikka asiaa käsitellyt työryhmä sitä päätyikin esittämään.

Yliopistolain mukaan jokaisen yliopistoon läsnäolevaksi ilmoittautuneen opiskelijan tulee maksaa ylioppilaskunnan jäsenmaksu, joka voi olla vuodessa reilusti toisen sadan euron puolella, sisältäen toki pakollisen terveydenhoitomaksun.

Tuhatkunnan liittohallituksen jäsen ja hieno mies, Viktor Norrmanruotii asiaa kolumnissaanperusoikeuksien näkökulmasta. Tästä katsantokannasta katsoen pakkojäsenyys onkin ongelmallinen, sillä perustuslakimme takaa jokaiselle oikeuden kuulua tai olla kuulumatta yhdistyksiin ja järjestöihin.

Yliopistolaki määrittelee ylioppilaskuntien tehtävät, joista merkittävimpinä ovat niiden edunvalvonnalliset sekä kasvatukselliset tehtävät. Lain 46 § 1 momentti kuuluukin:

”Yliopiston opiskelijoiden keskuudessa on ylioppilaskunta, jolla on itsehallinto. Ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskunnan tehtävänä on osallistua 2 §:ssä säädetyn yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen.”

Pakkojäsenyyden kannattajat ovat huolissaan mahdollisista seuraamuksista, joita jäsenyysvelvoitteen poistumisesta seuraisi. Itsekin vanhana ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan toimijana voin allekirjoittaa näitä huolia, sillä opiskelijakunnissa ei automaatiojäsenyyttä ole, mutta silti niille on laissa asetettu lähes samat velvollisuudet kuin ylioppilaskunnille.

Suurin huoli on edunvalvonnan järjestäminen. Opiskelijakunnat käyttävät huomattavia ajallisia ja rahallisia resursseja jäsenrekrytointiin ja muuhun varainhankintaan. Tällöin se tärkein ydintoiminta, edunvalvonta, jää helposti taka-alalle.

Pakkojäsenyyden tuoma vakavaraisuus taas luo helposti tilanteita, joissa ylioppilaskunta voi rönsyillä toiminnoissaan ilman, että jäsenillä on mahdollisuutta äänestää jaloillaan. Lisäksi yo-kunta voi huoletta korotella jäsenmaksuaan, koska maksajia löytyy aina. Otetaanpa esimerkiksi ne joissa olen itse toiminut: HAAGA-HELIAn opiskelijakunta HELGA (lukuvuosimaksu 28 euroa) ja Lapin yliopiston ylioppilaskunta (lukuvuosimaksu 90 euroa, josta YTHS-maksun osuus 44 euroa). Molemmista saa opiskelijakortin ja siihen tarran, joidenka edut ovat lähes samat.

Kun pakkojäsenyyden poista vaaditaan, samanaikaisesti kuitenkin halutaan sälyttää lisää toimintoja ylioppilas- ja opiskelijakuntien hartioille. Tässä onkin se perustavanlaatuinen ongelma – kuinka voimme olettaa niiden suoriutuvan kaikkien opiskelijoiden etujen valvonnasta, jos niiden resursseja ei siihen turvata? Tästä asiassa on mielestäni kyse – jotta pakkojäsenyydestä voidaan luopua, tulee meidän arvioida uudestaan myös ylioppilaskuntien asema ja tehtävät. Ja samalla meidän tulee katsoa asiaa tasapuolisuuden näkökulmasta: miksi eduskunta ei näe opiskelijakuntien automaatiojäsenyydelle edellytyksiä eikä ylioppilaskuntien vastaavassa ongelmaa?

On erittäin hyvä, että Tuhatkunta pitää jatkossakin esillä vaatimusta pakkojäsenyyden poistosta. Argumentti, että ”näin on ollut aina ja tulee aina oleva” ei voi toimia lähtökohtana. Asiasta tulee voida ja täytyy keskustella avoimesti, ja jos eivät kokoomusopiskelijat tätä keskustelua pidä yllä, niin ketkä sitten?