Valmennuskurssit – rikkaiden ohituskaista onneen?

Vaikka korkeakoulujen valintaprosessit kaikessa moninaisuudessaan ovat tältä kesältä ohi, ei ikuisuuskysymys kaupallisista valmennuskursseista puolestaan ole kadonnut minnekään. Onnittelut muuten kaikille tänä vuonna opiskelupaikan saaneille! Ja rannalle jääneille tsemppiä ensi vuoteen – kyllä ne korkeakoulun ovet aukeavat sinnikkäälle. Tiedän sen kokemuksesta.

Mutta itse asiaan:

Opetusministeri Kristia Kiuru (sd.) on vastannut kirjalliseen kysymykseen koskien kaupallisia valmennuskursseja ja niiden eriarvoistavaa vaikutusta. Viisaasti ministeri toteaakin vastauksessaan, ettei asia kuulu opetus- ja kulttuuriministeriön toimivaltaan. Viisaasti siksi, että tässä maassa rajoitetaan laillista elinkeinotoimintaa valtion taholta jo ihan tarpeeksi ja liikaakin.

Valmennuskurssibisnes ei kuitenkaan ole pelkästään ”ahneiden kapitalistisikojen” toimintaa, vaan monet opiskelijajärjestöt järjestävät omia kurssejaan yhtä laadukkaasti ja usein huomattavasti kaupallisia toimijoita huokeammin. Tätä ministerikin kiittää vastauksessaan. Eikä raha livahda yrittäjän taskuun (ei sinänsä välttämättä paha asia sekään), vaan suoraan opiskelijoiden omaan toimintaan. Siis tavallaan kyse on sijoituksesta itseensä – mikäli korkeakoulun ovet aukeavat.

Kukaan ei varmasti voi kiistää, etteikö valmennuskurssitoiminnassa olisi huomattavia epätasa-arvoistavia vaikutuksia. En tosin itse tunne yhtäkään, jonka sisäänpääsy olisi jäänyt kiinni rahan puuttesta. Ja jos ja kun tällaisia kuitenkin on, niin syy löytynee ennemmin työssäkäynnin pakosta (ei aikaa keskittyä täysipäiväiseen lukemiseen) kuin kurssin käymättömyydestä. Kaikillehan valmennuskurssit eivät edes sovi. Joku oppii paremmin itse lukemalla, toiset lähiopetuksen kautta.

Täydelliseen tasa-arvoon ei varmastikaan voida edes päästä monien eri tekijöiden yhteisvaikutusesta johtuen. Tällaisia ovat esimerkiksi asuinpaikka, ajalliset rajoitteet sekä sosioekonominen tausta.

Akuutimpaa pyrkijöiden tasa-arvon parantamisessa olisi kalliista pääsykoekirjallisuudesta luopuminen. Tämä ei tietenkään liene lähiaikoina mahdollista, vuosittain vaihtuvan alintakoekirjallisuuden tarjotessa korkeakouluille monille aloille varman ja tuottavan rahastusautomaatin.

Mikäli kaupalliseen valmennuskurssitoimintaan halutaan puuttua, Yksi helpohko tie kurssitoiminnan kannattavuuden heikentämiseksi olisi muuttaa valintamenettelyä enemmän soveltuvuuskokeen suuntaan, johon valmistautuminen olisi hankalaa ellei mahdotonta. Miten sellainen sitten järjestettäisiin esimerkiksi lääke- ja oikeustieteellisellä alalla, siiheen kuulisin mielelläni ehdotuksia.

Kieltopolitiikkaa ei kuitenkaan ole syytä kannattaa. Kaupallisille (ja opiskelijajärjestö-)toimijoille voisi olla ihan tervetullutta saada hyväntekeväisyyteen pohjautuvia vaihtoehtoja. Kenellä sitten olisi intressejä ja mahdollisuuksia sellaisen toteuttamiseksi, siihenkään en osaa ottaa kantaa. Toisaalta se myös vahvistaisi mielikuvaa siitä, että valmennuskurssit ovat välttämättömiä – mitä en pidä lainkaan tervetulleena ajatuksena.

Erittäin tärkeänä pidän samaa mitä ministeri Kiurukin: korkeakoulut eivät itse – mukaan lukien henkilökunta – osallistu millään tavoin kurssibisneksen toimintaan. Sellaisen epäsuorakin tukeminen välittää mielestäni väärän signaalin.

Kerrottakoon taustoituksena kuitenkin, että olen itse käynyt valmennuskurssin pariinkin otteeseen (mikä todistaa, ettei kurssi ole mikään sisäänpääsyautomaatti). Toisen niistä kustansin itse opintolainalla (ei tarvitse olla rikas päästäkseen kurssille). Suurin hyöty kurssilta ei tullut opetettavista asioista, vaan vertaistuesta ja lukemisen rytmityksestä – molempia pystynee harrastamaan myös ilman kursseja? Kurssille meno oli minulle oikea valinta, koska pidän itseäni enemmän auditiviisena oppijana kuin itsenäisenä pänttääjänä. En kuitenkaan olisi koskaan antanut vähiä rahojani bisnesmiesten käsiin tässä asiassa, vaan valintani oli niin hinta- kuin moraalisistakin syistä ainejärjestön järjestämä kurssi.

En siis näin jälkikäteen ole tekopyhästi tuomitsemassa kurssitoimintaa, vaan enemmänkin toivoisin, että niiden merkitystä valintaprosessissa pystyttäisiin minimoimaan. Kurssit näyttelevät merkittävää osaa monen opiskelijajärjestön taloudessa, joten suora kieltäminen vahingoittaisi opiskelijatoimintaa. Eikä toimintaa voida (eikä saa!) rajoittaa yksipuolisesti kaupallisilta toimijoilta.

Tasa-arvoinen mahdollisuus (korkea)koulutukseen on Suomen tärkeimpiä vahvuuksia, ja siitä tulee pitää kiinni, vaikka muu hyvinvointiyhteiskunta luhistuisi ympärillä. Sivistys on avain parempaan maailmaan – oikotie onneen, sanoisin.

Kirjoittaja on tradenomi ja oikeustieteen opiskelija sekä ainejärjestö Artikla ry:n varapuheenjohtaja, mutta edustaa vain omaa näkemystään.

Rohkeudesta

Nyt kun lakialoite tasa-arvoisesta avioliitosta on jälleen pompsahtanut ylös naftaliinista, on jokaisella siihen sanansa sanottavana. Tuoreimpien joukossa on vihreiden puheenjohtaja, ympäristöministeri Ville Niinistö, joka vaatii etenkin kokoomuksen ja keskustan kansanedustajilta rohkeutta ja uskallusta.

Vaikka on totta, että keskustalaiset (pois lukien aloitteen allekirjoittanut Antti Kaikkonen) leikkivätkin asiassa hallituksen ja opposition välistä sirkusta, ja että useat kokoomuslaiset puheenjohtajansa, pääministeri Jyrki Kataisen johdolla piileskelevät sisäministeri Päivi Räsäsen ja kristillisdemokraattien selän takana, on uskalluksen vaatiminen tässä tilanteessa jotenkin absurdi.

Kun kristillisdemokraatit hallitusohjelmaneuvotteluissa pitivät kynnyskysymyksenään sitä, ettei hallitus lähde ajamaan valtakuntaan minkäänlaista parannusta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaan – mistä todella suuret onnittelut erinomaisesta poliittisesta manööveristä – olisivat vihreät (ja vasemmisto ym…) voineet tehdä täysin saman vastakkaiselta puolelta. Missä siis oli Niinistön peräänkuuluttama rohkeus silloin? Olisiko kuitenkin itse valta ollut haluttavampaa kuin todellisesti edistää tasa-arvon kehittymistä?

Tosin muistamme myös eduskuntavaalikampanjan aikaisen ”naimalakon”, jolle Niinistön edeltäjä Anni Sinnemäki haistatti vaalien jälkeen pitkät paukauttaessaan itse avioliiton auvoisaan satamaan. Toki vaatiihan se melkoisen määrän sisua pettää vaalilupauksensa, eli hatunnosto siitä rohkeuden osoituksesta.

Aikoinaan arvoin kovasti kokoomuksen ja vihreiden välillä, ja näiden asioiden valossa olen erittäin varma, että olen tehnyt oikean valinnan. Ainainen pettäminen kun ei ole kepun yksinoikeus.

Todettakoon, että olen luonnollisesti samalla kannalla Niinistön kanssa itse asiasta. Asia tulisi käsitellä viivytyksettä, ettei kansalaisten tarvitse juosta tekemässä asiasta kansalaisaloitetta, joka on sisällöltään täysin identtinen. Nyt odotankin ministeri Niinistöltä sitä kuuluisaa rohkeutta laittaa itsensä ja koko poliittinen vaikutusvaltansa peliin.

Ja tasapuolisuuden nimissä toivoisin myös pääministeri Kataiselta kykyä nousta Räsäsen selän takaa kyykkimästä, ja keskustalaisilta sekä perussuomalaisilta kansanedustajilta nähdä hallitus-oppositio-asetelmaa pidemmälle. Tämä komediateatteri kun ei nykyisellään paljoa naurata.

Onko ylioppilaskuntien pakkojäsenyys välttämättömyys?

Viikonloppuna pidettiin Tampereella Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunnan liittokokous, jossa tehtiin niin henkilövalintoja (Onnittelut liittohallitukselle!) kuin viilattiin asiakysymyksiäkin. Yksi eniten puheenvuoroja herättäneistä aiheista oli ehdotus jättää tavoiteohjelmasta pois Kokoomusopiskelijoiden perinteinen vaatimus ylioppilaskuntien automatio- eli ns. pakkojäsenyyden poistamisesta. Tietenkään näin ei käynyt, vaikka asiaa käsitellyt työryhmä sitä päätyikin esittämään.

Yliopistolain mukaan jokaisen yliopistoon läsnäolevaksi ilmoittautuneen opiskelijan tulee maksaa ylioppilaskunnan jäsenmaksu, joka voi olla vuodessa reilusti toisen sadan euron puolella, sisältäen toki pakollisen terveydenhoitomaksun.

Tuhatkunnan liittohallituksen jäsen ja hieno mies, Viktor Norrmanruotii asiaa kolumnissaanperusoikeuksien näkökulmasta. Tästä katsantokannasta katsoen pakkojäsenyys onkin ongelmallinen, sillä perustuslakimme takaa jokaiselle oikeuden kuulua tai olla kuulumatta yhdistyksiin ja järjestöihin.

Yliopistolaki määrittelee ylioppilaskuntien tehtävät, joista merkittävimpinä ovat niiden edunvalvonnalliset sekä kasvatukselliset tehtävät. Lain 46 § 1 momentti kuuluukin:

”Yliopiston opiskelijoiden keskuudessa on ylioppilaskunta, jolla on itsehallinto. Ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskunnan tehtävänä on osallistua 2 §:ssä säädetyn yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen.”

Pakkojäsenyyden kannattajat ovat huolissaan mahdollisista seuraamuksista, joita jäsenyysvelvoitteen poistumisesta seuraisi. Itsekin vanhana ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan toimijana voin allekirjoittaa näitä huolia, sillä opiskelijakunnissa ei automaatiojäsenyyttä ole, mutta silti niille on laissa asetettu lähes samat velvollisuudet kuin ylioppilaskunnille.

Suurin huoli on edunvalvonnan järjestäminen. Opiskelijakunnat käyttävät huomattavia ajallisia ja rahallisia resursseja jäsenrekrytointiin ja muuhun varainhankintaan. Tällöin se tärkein ydintoiminta, edunvalvonta, jää helposti taka-alalle.

Pakkojäsenyyden tuoma vakavaraisuus taas luo helposti tilanteita, joissa ylioppilaskunta voi rönsyillä toiminnoissaan ilman, että jäsenillä on mahdollisuutta äänestää jaloillaan. Lisäksi yo-kunta voi huoletta korotella jäsenmaksuaan, koska maksajia löytyy aina. Otetaanpa esimerkiksi ne joissa olen itse toiminut: HAAGA-HELIAn opiskelijakunta HELGA (lukuvuosimaksu 28 euroa) ja Lapin yliopiston ylioppilaskunta (lukuvuosimaksu 90 euroa, josta YTHS-maksun osuus 44 euroa). Molemmista saa opiskelijakortin ja siihen tarran, joidenka edut ovat lähes samat.

Kun pakkojäsenyyden poista vaaditaan, samanaikaisesti kuitenkin halutaan sälyttää lisää toimintoja ylioppilas- ja opiskelijakuntien hartioille. Tässä onkin se perustavanlaatuinen ongelma – kuinka voimme olettaa niiden suoriutuvan kaikkien opiskelijoiden etujen valvonnasta, jos niiden resursseja ei siihen turvata? Tästä asiassa on mielestäni kyse – jotta pakkojäsenyydestä voidaan luopua, tulee meidän arvioida uudestaan myös ylioppilaskuntien asema ja tehtävät. Ja samalla meidän tulee katsoa asiaa tasapuolisuuden näkökulmasta: miksi eduskunta ei näe opiskelijakuntien automaatiojäsenyydelle edellytyksiä eikä ylioppilaskuntien vastaavassa ongelmaa?

On erittäin hyvä, että Tuhatkunta pitää jatkossakin esillä vaatimusta pakkojäsenyyden poistosta. Argumentti, että ”näin on ollut aina ja tulee aina oleva” ei voi toimia lähtökohtana. Asiasta tulee voida ja täytyy keskustella avoimesti, ja jos eivät kokoomusopiskelijat tätä keskustelua pidä yllä, niin ketkä sitten?

ROVANIEMEN PORVARIOPISKELIJAT: Janne Hälinen Tuhatkunnan liittohallitukseen

Rovaniemen porvariopiskelijat esittää hallituksensa jäsentä, tradenomi, oikeustieteiden ylioppilas Janne Hälistä Tuhatkunnan liittohallitukseen. Kansallisen sateenkaariryhmän puheenjohtajana toimiva Hälinen on toiminut aiemmin mm. Ammattikorkeakoulujen kokoomusopiskelijoissa sekä oman opiskelijakuntansa hallituksen puheenjohtajana.

”Janne on osoittanut aktiivisuutensa jo Rovaniemen porvariopiskelijoiden toiminnassa”, sanoo puheenjohtaja Leo Haapalainen. Kiinnostus yliopistoyhteisön asioihin on käynyt ilmi jo aktiivisena osallistumisena koulutus- ja sosiaalipoliittiseen jaostoon sekä esimerkiksi opiskelija-asuntosäätiön, Domus Arctica- säätiön, asukastoimintaan. ”Hälisen aiempi osaaminen on ollut korvaamatonta Rovaniemen Porvariopiskelijoiden käynnistäessä uudelleen toimintaansa, ja aktiivinen toiminta Lapin yliopiston ylioppilaskunnan parissa on myös nostanut Porvariopiskelijoiden profiilia opiskelijoiden parissa”, kertoo Haapalainen. Hälinen on myös ollut aktivoimassa Rovaniemen ammattikorkeakoulu Camoksen opiskelijoita vaikuttamistoimintaan. Erityisesti Hälinen on kantanut huolta edustajiston koosta ja siitä, ettei opiskelijoiden kiinnostus riitä opiskelijakuntatasolle.

”Vuosi 2013 on jälleen merkittävä edustajistovaalivuosi korkeakouluissa, ja on todella tärkeää varmistaa Kokoomusopiskelijoiden näkyvyys läpi vuoden, ei ainoastaan vaalien alla. Alueelliset haasteet ehdokashankinnassa ovat erityisesti Pohjois-Suomessa suuria, ja tavoitteeni onkin varmistaa, että jokaisessa Pohjois-Suomen korkeakoulussa on kokoomushenkinen ehdokaslista”, kertoo Hälinen.

Lisätietoja

Leo Haapalainen
Rovaniemen Porvariopiskelijoiden puheenjohtaja
leo_haapalainen@hotmail.com

148 kertaa kiitos!

Vaalit ovat nyt ohi, ja voin rehellisesti sanoa olevani otettu ja kiitollinen siitä, että 148 helsinkiläistä uskoi minuun – tuntemattomaan ensikertalaiseen minibudjetilla. Samoin haluan esittää nöyrimmät kiitokseni kaikille ystävilleni, tukijoilleni ja kannustajilleni ympäri Suomen maan. Suuret kiitokset!

Lisäksi olen hyvin iloinen siitä, että moni tuttavani pääsi läpi valtuustoon omassa kunnassaan. Onnittelut teille kaikille, ihan puolueeseen katsomatta!

Tästä on hyvä jatkaa, ja en aio todellakaan kadota. Päin vastoin, tästä rohkaistuneena aion olla jatkossakin antamassa oman panokseni yhteiselle hyvälle. Kannattaa siis pysyä kuulolla!

Vielä kerran: KIITOS!

Oppilaitokset eivät voi toimia muusta maailmasta eristettyinä saarekkeina

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) julkaisi tänään varsin tervetulleen lausunnon. OpetusministeriJukka Gustafssonin mukaan poliittisilla liikkeillä ja muilla yhteiskunnallisilla toimijoilla pitäisi olla nykyistä paremmat mahdollisuudet esitellä toimintaansa oppilaitoksissa.

Lausunto liittyy tänään eri paikkakunnilla järjestettävään Politiikan sisäänmarssi -tapahtumaan, jossa eri poliittiset opiskelijajärjestöt yhteistuumin tulevat korkeakoulujen kampuksille vaatimuksenaan saada esitellä toimintaansa vapaasti muille opiskelijoille. Luulisi sen olevan varsin itsestäänselvää, mutta kun ei.

Korkeakoulut ilmeisesti edelleen pelkäävät opiskelijaliikkeen ylipolitisoitumista ja/tai radikalisoitumista jopa niin paljon, että ovat nähneet parhaaksi estää poliittisten toimijoiden näkyvyyttä. Ja samalla muualla yhteiskunnassa ihmetellään, miksei nuoriso ole yhteiskunnallisesti valveutunutta, eikä äänestysintoakaan ole. Tuskin olen ainoa, joka huomaa näiden välillä jonkinlaista yhteneväisyyttä?

Koulutusjärjestelmän tehtävä on enemmän kuin tuottaa osaavaa työvoimaa. Sen tehtävä on myös kasvattaa kriittisiä ja valveutuneita kansalaisia. Vaikka puoluetoiminta ei ole ainoa keino olla mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa, on se silti kaikkein merkittävin keino päästä vaikuttamaan. En mitenkään näe, ketä puolueiden näkyvyyden rajoittaminen oppilaitoksissa hyödyttää.

Sallimalla myös poliittisten toimijoiden näkyvyyden saamme myös eväitä ratkaista ylioppilas- ja opiskelijakuntien ikuisuusongelmaa edustajistovaalien ehdokashankinnassa ja äänestysaktiivisuudessa. On äärimmäisen tärkeää, että opiskelijat itse sankoin joukoin osallistuvat demokraattiseen prosessiin omassa yhteisössään ja pääsevät vaikuttamaan omiin asioihinsa entistä suoremmin.

Tällä aiheella on myös merkittävä linkki tuleviin kunnallisvaaleihin: useat ammattikorkeakoulut ovat kuntien hallinnassa, ja niissä tapahtuviin asioihin voidaan vaikuttaa myös kuntien tasolla. Vetoankin kaikkiin ehdokkaisiin, että he vaaleissa läpi päästyään (ja muutoinkin) pyrkivät parhaan kykynsä mukaan vaikuttamaan avoimempien ja läpinäkyvämpien toimintamahdollisuuksien eteen. Ja tämä koskee korkeakoulujen lisäksi kaikkia oppilaitoksia kaikilla koulutustasoilla.

Toivotan myös jaksamista kaikille opiskelijapolitiikassa toimiville meidän taistelussamme tuulimyllyjä vastaan. Ja lopuksi vielä kiitos ministeri Gustafssonille – vaikkemme kaikesta samaa mieltä olekaan, niin tämänpäiväinen lausuntonne lämmitti mieltäni suuresti. Kiitos!

Kokoomus asetti lähes 7000 ehdokasta kunnallisvaaleihin

Kansallisen Kokoomuksen listoilta lähtee kunnallisvaalipaikkaa tavoittelemaan 6900 ehdokasta. Kokoomus on edelleenkin kaupungeissa erittäin vahva. Kokoomus jätti täydet ehdokaslistat 20 suurimmasta kaupungista 16 kaupungissa. Uusia kaupunkeja, joissa ehdokkaita on täysi määrä, ovat muun muassa Mikkeli ja Lappeenranta.

Kokoomus eteni eniten Uudenmaan, Oulun, Kymen, Etelä-Savon ja Lapin vaalipiireissä. Näissä vaalipiireissä Kokoomus asetti suhteellisesti enemmän ehdokkaita kuin vuonna 2008. Esimerkiksi Uudellamaalla Kokoomuksen ehdokasmäärä on nyt 65 prosenttia vaalipiirin täysistä listoista. Neljä vuotta sitten vastaava luku oli 60 prosenttia.

Absoluuttisesti ehdokasmäärä kasvoi Lapissa. Jos tapahtuneet kuntaliitokset huomioidaan, kasvoi Kokoomuksen absoluuttinen ehdokasmäärä myös Etelä-Savossa.

Erityisen menestyksekkäästi Kokoomus kasvatti ehdokasmääriään muun muassa Hyvinkäällä, jossa ehdokasmäärä kasvoi neljän vuoden takaisesta 60 ehdokkaasta 72:een. Raaseporissa kasvua oli kolmesta 16 ehdokkaaseen, Inkoossa 10:stä 23:een, Karvialla kahdeksasta 14:ään, Asikkalassa 12:sta 24:een, Imatralla 40:stä 45:een, Heinävedellä kolmesta kahdeksaan, Kiuruvedellä 23:sta 33:een, Pielavedellä kahdesta kymmeneen, Laihialla 16:sta 21:een, Lappajärvellä neljästä kahdeksaan, Teuvassa 15:sta 25:een, Luhangalla viidestä kymmeneen, Sallassa neljästä kymmeneen ja Sodankylässä kymmenestä 16:een.

Näissä kunnallisvaaleissa Kokoomus asettaa ehdokkaita myös Kärsämäelle, Posiolle ja Utajärvelle, joissa ei neljä vuotta sitten ollut kokoomuslaista ehdokasta.

Alustavien tietojen mukaan näissä kunnallisvaaleissa Kokoomuksen ehdokkaista 40 prosenttia on naisia, 60 prosenttia miehiä. Maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita on alustavien tietojen mukaan 62.

”Kokoomuksen ehdokasmäärä on pysynyt koko 2000-luvun ajan noin 7000 ehdokkaan ympärillä. Meidän trendi on siis erilainen kuin kilpailijoillamme ja olemme siihen luonnollisestikin tyytyväisiä”, sanoo Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen.

—-

Jannen kommentti: Tästä asetelmasta on hyvä lähteä liikkeelle. Olen erittäin iloinen saadessani olla osa tätä joukkoa. Pistetään asiat rullaamaan ja hoidetaan nämä vaalit hyvällä asenteella ja positiivisella meiningillä! 🙂

Kävin hakemassa Ruotsista oppia…

Olin viime viikonloppuna käymässä rakkaassa naapurimaassamme Ruotsissa Kansallinen sateenkaariryhmä- Kasary ry:n puheenjohtajan asemassa. Vierailuamme isännöi Kasaryn paikallinen vastine, Öppna Moderater, jonka toimintaan ja toimijoihin saimme kunnian tutustua. Kolmihenkinen delegaatiomme perehtyi vierailun aikana mm. vähemmistökysymyksiin Ruotsin kirkossa sekä eduskuntatalon saloihin kansanedustajaoppaan johdolla. Viikonlopun huipentumana toimi pride-paraati, jossa heilutimme ylpeästi Suomen ja kokoomuksen lippuja.

Tilaisuus oli varsin mieltä avartava; tajusin miten vähän tiedän naapurimaamme asioista ja näin miten suurella joukolla paikalliset kokoomuslaiset osallistuivat myös paraatiin. Tavallaan se oli surullista, sillä siihen verrattuna meikäläinen porvariosastomme on hyvin, hyvin vähälukuinen. Mieleeni palautuin myös se valitettava seikka, että Suomi ainoana Pohjoismaana on ilman puolisoiden sukupuolesta riippumatonta avioliittolainsäädäntöä. Tunnustan olevani hieman kateellinen naapureillemme.

Hienointa vierailussa kuitenkin oli Kasaryn kansainvälisen yhteistyön avaaminen, ja jatkoa varmasti myös seuraa. Toivottavasti vieralumme isännät (ja emännät) saapuvat sankoin joukoin vastavierailulle ensi vuoden Helsingissä järjestettävään pride-tapahtumaan. Myös oikeita poliittisia avauksia on tiedossa, eli niistä kannattaa pysyä kuulolla!

Ja henkilökohtaisesti matkan suurimpana saaliina… mitt svenska är inte så dåligt! 😉

Puoluekokouksen satoa

Kansallisen kokoomuspuolueen vuoden 2012 Puoluekokous on nyt sitten kokoustettu, ja olen palautunut niin fyysisesti kuin henkisesti Rovaniemen kauniista maisemista. Haluaisin hieman avata omia ajatuksiani.

Puoluekokous oli ensimmäinen, johon olen osallistunut – ja toivottavasti ei viimeinen. Vaikka päällimmäinen tunne onkin erittäin positiivinen, ei kokous mielestäni ollut yhtä riemun juhlaa; ensinnäkin kysyisin, mikä on puoluekokouksen merkitys – fiilistely vai kantojen linjaaminen. Puoluekokousaloitteiden käsittelyssä ei päästy kovinkaan pitkälle, vaikka sen pitäisi olla kokouksen ydinaluetta. Oman yhdistykseni aloitteista jäljempänä.

Toiseksi, olen todella harmissani osasta puolueen henkilövalinnoista. Laura Räty ja Henna Virkkunen ovat todellakin naisia paikallaan, mutta puolue olisi tarvinnut johtoonsa selkeää yrittäjän näkökulmaa, jota parhaiten olisi tarjonnut kansanedustaja Eero Suutari. Ei sillä, kokous on puhunut ja toivotankin voimia ja onnea koko johtoporukalle. Paljon on työtä tehtävänä ensi syksyn kuntavaaleja ajatellen.

Edustamani yhdistys Ammattikorkeakoulujen kokoomusopiskelijat ry jätti puoluekokoukselle kolme tärkeää aloitetta, joita ei valitettavasti ehditty käsitellä kokouksessa lainkaan. Yhtä näistä puoluehallitus onneksi puolsi, ja se käsitteli ammattikorkeakoululain uudistamista ja ammattikorkeakoulujen aseman vahvistamista.

Kahta muuta aloitetta puoluehallitus taas esitti hylättäväksi.

Ensimmäinen koski ns. pakkohaun poistamista. Tällä hetkellähän kaikkien alle 25-vuotiaiden ylioppilaiden, joilla ei ole ammatillista tutkintoa tulee hakea yhteishaussa joko ammattikorkeakouluun tai toisen asteen ammatilliseen oppilaitokseen työttömyyskorvausten menettämisen uhalla. Tavoite työurien pidentämiseksi ja nuorten aktivoimiseksi on toki jalo ja kannatettava, mutta tämä on täysin väärä keino, joka ei todellisuudessa ratkaise ongelmia.

Iso osa tuoreista ylioppilaista haluaa yliopistoon, mutta epäonnistuu ensimmäisellä hakukerralla. Kiitos pakkohakujärjestelmän, moni päätyy turhaan ammattikorkeakouluun alalle, joka ei häntä kiinnosta ja mistä hänellä ei ole aikomustakaan valmistua. Tämä taas johtaa siihen, että paikkoja viedään aidosti motivoituneiden edestä ja yhteiskunnan resursseja kulutetaan aivan turhaan. Jos joku voi perustella minulle vakuuttavasti, miten de facto välivuosi opiskellessa kehittää yhteiskuntaa ja nuorta itseään enemmän kuin esimerkiksi välivuosi töitä tehden, olen valmis muuttamaan kantaani. Valtiohan senkin välivuoden sponsoroi samalla tavalla kuin työttömänä ollessa.

Toinen hylättäväksi esitetty aloite koski korkeakoululiikunnan järjestämistä ammattikorkeakoulujen lakisääteiseksi tehtäväksi. Se olisi helposti tehtävissä lakiuudistuksen yhteydessä. Väestön ikääntyessä lisäongelmia tuottaa työikäisen väestön rapautuminen. Jokainen nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt on monessakin mielessä tragedia, eikä vähiten kansantaloudellisesti: alle 30-vuotias työkyvyttömyyseläkeläinen kustantaa valtiolle arviolta 1,5 miljoonan euron verran menetettyinä verotuloina ja suorina kuluina. Pienellä panostuksella tätä voitaisiin helpottaa, mahdollistamalla opiskelijoille mielekkäitä ja helposti saavutettavia liikuntapalveluja. Korkeakoululiikunnan suositusten mukainen panostus olisi 30 euroa per opiskelja/vuosi. Se on pieni hinta siihen nähden, minkälaisia säästöjä se tuo. Meillä ei ole todellakaan varaa päästää ketään työkyvyttömyyseläkkeelle!

Aloitteisiin voi tutusta tarkemmin täältä. Aloitteiden numerot ovat 109, 112 ja 113.